Kirjoitin tuossa juuri, että yhteiset aamut ovat mielestäni kaikkein vaikempia. Uskon vakaasti kuitenkin, että avopuolisoni mielestä taas illat ovat niitä vaikeimpia. Öisin ei kuuluisi valvoa. 

Usein töistä iltavuorosta tullessani piristyn kovasti. Keksin kaiken maailman kevätkautisia liikkeitä ja zumbailen menemään milloin minkäkin ikuisuusprojektini parissa. Kärsin hysteerisisä nauruhepuleista. Isäni ja siskoni mukaan saatan nauraa läpi kaikki vokaalit. Todella raskasta. Yritä siinä sitten rauhassa tietokoneella pelata. "Mitä sä teet?" "Mikä toi on?" 

Nytkin vietän viikonloppua yksin kotona. Mistä muistui mieleeni eräskin tapaus. G oli lähtenyt mökille ja minulla oli vapaata töistä. Keksin järjestellä kaappien sisällöt uusiksi, mutta nukahdin aamulla valvcttuani lläpi yön projektini parissa. Seuraava päivä menikin sarjoja katsellessa. Projekti jäi kesken ja G palasi reissusta keskelle suurkaaosta. 

Niimpä hän toivoi, etten tänä viikonloppuna keksisi samanlaista projetkia. Joten täällä minä olen nyt kirjoittamassa siitä. Toki siivoilin hieman innostuttuani ja verhot vaihtoivat paikkoja. Mutta ei mitään sen suurempaan. 

Sain viime joulukuussa syntymäpäivälahjaksi painopeiton, kun yöt olivat pidemmän päälle niin mahdottomia. Meillä se kun menee niin, että jos minä en saa unta, joutuu herrakin kanssani valvomaan. 

Kun muuttaa toisen kanssa yhteen, pitää todella ajatella asioita myös toisen näkökulmasta. Yksin asuessani huomasin omaavani sellaisia tapoja, joita voi olla vaikeaa sovittaa yhteen. Saatoin helposti nukkua yöni valot päällä tai nukahtaa rauhoittavan musiikin soidessa taustalla. Puhumattakaan siitä aamukahvihetken hiljaisuudesta, siitä minä todella nautin. 

Sen huomasi myös puolisoni, ensimmäisten yhteisen työaamujen jälkeen. Minä en ole aamuihminen. Tarvitsen kahvia. Yhtenä aamuna G herätti minut aikaisin ja aloitti kyselyn päivän ohjelmastani. Murahdin. Taisin myös toivottaa helvetin hyvää työpäivää hänelle, vain saadakseni hänet lähtemään. Illalla keskustelimme pitkään asiasta. Ehdotin aamukahvin tuomista sänkyyn seuraavalla kerralla.

Seuraavana aamuna tapahtuneesta, G herätti minut jälleen. Liian aikaisin. Mutta tällä kertaa, hän toi varovasti kahvikupin yöpöydälle. Se oli huomaavaista. Eikä aamu ottanut läheskään niin paljon päähän. 

Mutta sanoisin, että yhteenmuuttomme myötä olen oppinut sietämään aikaisia aamuja paremmin. En edellenkään ole aamuihminen. Tarvitsen myös edelleen kahvia. Joksikaan näin yli puolen vuoden yhteiselon jälkeen, sitä ei enää tuoda valmiiksi sängyn viereen odottamaan jokaisena aamuna. 

Useimmiten sen kuitenkin saan tai se ladataan minua varten valmiiksi. Silti mielestäni kaikkein vaikeimpia yhä ovat ne yhteiset aamut.

 

 

 

 

Vuoden vaihtuminen ja syksy ovat osaltani sellaisia käännekohtia, jolloin saa aloittaa tavallaan kaiken alusta. Tehdä päätöksiä, muutoksia ja uusia hankintoja. Toisinaan uudet alut kuitenkin tuntuvat raskailta ja aiheuttavat ahdistusta. Joten en todellakaan ymmärtänyt alkuun miten tähän nykyiseen järjestelyyn päädyttiin.

Jotta voi ymmärtää nykyhetkeä on tunnettava menneisyytensä. Jokainen edellinen suhde jättää jollain tavalla jälkensä ja opettaa jotain olennaista meille. Minä olin sitä mieltä, että yhdessä asumisesta ei tule ikinä miehen kanssa mitään. 

Olin aikaisemmin asunut yhdessä sen aikaisen poikaystäväni kanssa, jonka jälkeen asuin soluasunnossa mahtavien kämppisten kanssa. Valitettavasti konflikteilta ei aina onnistuttu kuitenkaan välttymään.

Niimpä muutettuani ensimmäistä kertaa asumaan yksin, päätin että enää en muuttaisi kenenkään kanssa yhteen.  Mutta kuinkas sitten kävikään?

Tähdet ja kuu olivat linjassaan ja minä tarkastelin maailmaa vaaleanpunaisten rakkauslinssien läpi. Kesää seurasi syksy. Ja muutoksen tuulet puhalsivat suoraan ikkunoista ja ovista sisään. Tuoden mukanaan ensin vaatekasseja, sitten huonekaluja ja mitä erinäisimpiä työkaluja ja elektrooniikkahärpäkkeitä. Nyt meiltä löytyy rakkautta ja elektroniikkaa saman katon alta. 

-K

Olen usein pohtinut yön pikkutunneilla valvoessani, sitä todellisuutta. Haaveillut tulevaisuudesta. Uskaltanut uskoa, toivoa ja pettyä rakkauteen. Sitten tähdet ja kuu asettuvat jälleen linjaansa ja tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Minä uskon siihen, että jokaiselle meistä löytyy se oikea. Sitten se seuraava oikea ja niin edelleen. Kunnes lopulta kohtaa sen viimeisen oikean. Niin toivottavasti on kohdallanikin.

Sillä ihmeellisiä asioita tapahtui. Sitä löytää toinen toisestaan ystävän. Kumppanin, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Ja kun maailmaa oikein kovasti tarkastelee vaaleanpunaisten linssien läpi, voi päätyä saman katon alle. 

Siitä tämäkin blogi sai alkunsa. 

- K