Kirjoitin tuossa juuri, että yhteiset aamut ovat mielestäni kaikkein vaikempia. Uskon vakaasti kuitenkin, että avopuolisoni mielestä taas illat ovat niitä vaikeimpia. Öisin ei kuuluisi valvoa. 

Usein töistä iltavuorosta tullessani piristyn kovasti. Keksin kaiken maailman kevätkautisia liikkeitä ja zumbailen menemään milloin minkäkin ikuisuusprojektini parissa. Kärsin hysteerisisä nauruhepuleista. Isäni ja siskoni mukaan saatan nauraa läpi kaikki vokaalit. Todella raskasta. Yritä siinä sitten rauhassa tietokoneella pelata. "Mitä sä teet?" "Mikä toi on?" 

Nytkin vietän viikonloppua yksin kotona. Mistä muistui mieleeni eräskin tapaus. G oli lähtenyt mökille ja minulla oli vapaata töistä. Keksin järjestellä kaappien sisällöt uusiksi, mutta nukahdin aamulla valvcttuani lläpi yön projektini parissa. Seuraava päivä menikin sarjoja katsellessa. Projekti jäi kesken ja G palasi reissusta keskelle suurkaaosta. 

Niimpä hän toivoi, etten tänä viikonloppuna keksisi samanlaista projetkia. Joten täällä minä olen nyt kirjoittamassa siitä. Toki siivoilin hieman innostuttuani ja verhot vaihtoivat paikkoja. Mutta ei mitään sen suurempaan. 

Sain viime joulukuussa syntymäpäivälahjaksi painopeiton, kun yöt olivat pidemmän päälle niin mahdottomia. Meillä se kun menee niin, että jos minä en saa unta, joutuu herrakin kanssani valvomaan.