Kun muuttaa toisen kanssa yhteen, pitää todella ajatella asioita myös toisen näkökulmasta. Yksin asuessani huomasin omaavani sellaisia tapoja, joita voi olla vaikeaa sovittaa yhteen. Saatoin helposti nukkua yöni valot päällä tai nukahtaa rauhoittavan musiikin soidessa taustalla. Puhumattakaan siitä aamukahvihetken hiljaisuudesta, siitä minä todella nautin. 

Sen huomasi myös puolisoni, ensimmäisten yhteisen työaamujen jälkeen. Minä en ole aamuihminen. Tarvitsen kahvia. Yhtenä aamuna G herätti minut aikaisin ja aloitti kyselyn päivän ohjelmastani. Murahdin. Taisin myös toivottaa helvetin hyvää työpäivää hänelle, vain saadakseni hänet lähtemään. Illalla keskustelimme pitkään asiasta. Ehdotin aamukahvin tuomista sänkyyn seuraavalla kerralla.

Seuraavana aamuna tapahtuneesta, G herätti minut jälleen. Liian aikaisin. Mutta tällä kertaa, hän toi varovasti kahvikupin yöpöydälle. Se oli huomaavaista. Eikä aamu ottanut läheskään niin paljon päähän. 

Mutta sanoisin, että yhteenmuuttomme myötä olen oppinut sietämään aikaisia aamuja paremmin. En edellenkään ole aamuihminen. Tarvitsen myös edelleen kahvia. Joksikaan näin yli puolen vuoden yhteiselon jälkeen, sitä ei enää tuoda valmiiksi sängyn viereen odottamaan jokaisena aamuna. 

Useimmiten sen kuitenkin saan tai se ladataan minua varten valmiiksi. Silti mielestäni kaikkein vaikeimpia yhä ovat ne yhteiset aamut.